Teatteri, joulukuu 2023

Esitys on kuin syli. Niin se haluaakin olla. Se on siis tehty hyvin, suunniteltu sellaiseksi, että katsojalle tulee pehmeä, syleilty olo. Äänet, valo, sumuisuus, salin lämpötila. Materiaalit, sanat, näyttelijöiden presenssi. Kaikessa lepää hyväksyvyys. Inhimillisyys, tietty yksinkertaisuus.

Ihminen tarvitsee kosketusta.

Kun näyttelijä kampaa toisen näyttelijän tukkaa, katsojan valtaa raukeus pelkästä katsomisesta. Tunne välittyy. Päänahka herkistyy. Näyttämöltä annetaan katsomoon kehotus antaa itselleen päähierontaa. Katsoja on osa sitä mitä salissa tapahtuu. Hyvänolon lisäämistä, yhdessä. Me kaikki tarvitsemme tätä, ja silti moni jää usein ilman. Tässä voimme toisten edessä tunnustaa tarpeemme.

On helppo samastua mieheen, joka väistelee tarvettaan, ei kehtaa sanoa sitä, siirtelee vain kiviään, kerää pahaa oloaan. Minä tarvitsen halauksen! Kun sen sanoo, sen saa. Tuntuu hyvältä kuulla, kun hän sanoo sen. Voisi itsekin halata häntä.

Pyydetään sulkemaan silmät. Valot hämärtyvät, jokainen sulkeutuu omaan sisäisyyteensä, jonne näyttämöltä virtaa lauseita: olet rakas, sinun lähelläsi on hyvä olla, valaiset koko huoneen, olet täydellinen juuri tuollaisena. Lauseita, joita jokainen kaipaa kuulla aivan niin kuin kaipaa kosketustakin. Helliä sanoja. Kyyneleet pääsevät liikkeelle. Vihdoinkin joku sanoo minulle noin.

Lopuksi katsoja kutsutaan näyttämön matolle makaamaan, siellä on tyynyjä. On tuutulaulun aika. Saa olla lepäävä lapsi, joka vielä kehtaa sanoa haluavansa syliin. Laulu päättyy, niin myös esitys. Raukeus jää. Hyväksytty olo.

Tällä tavalla taide tekee meille hyvää. Tuo näkyväksi sanomattomat tarpeemme, tuo meidät yhteen, yhteiseen ihmisyyteen, ja tekee meidät hyväksytyiksi sellaisina kuin olemme. Silloin ei kipua tarvitse enää piilottaa ja se pienenee, kun se jaetaan ja sallitaan yhdessä.

Turun ylioppilasteatteri: Hellyyden huone 10.12.2023