Päiväkirja kasvattaa ymmärrystä sisäiseen totuuteen

En tiedä, missä olisin, jos en olisi 7-vuotiaana aloittanut jotain, mistä ei sittemmin ole tullut loppua: päiväkirjan kirjoittamista.

Kun katson tuota vinoa pinoa eripaksuisia, erivärisiä täyteen raapustettuja kirjoja tunnen jollain tavalla saaneeni jotain aikaan. Olen ilmeisesti elänyt. Sillä raapustukset eivät ole fiktiota. Se kokonaisuus tosin – se tarina – jonka ne muodostavat, tietyllä tavalla on.

Päiväkirjat ovat kertomus minästä. Pala palalta rakentuva runoelma, jonka päähenkilö on olevinaan koko ajan sama. Onko hän? Päiväkirjojen olemassaolo johdattaa minut väkisin minuutta koskevan kysymyksen äärelle: kenestä kirjoitan?

Tarve ymmärtää

Siitä asti, kun päiväkirjani lakkasivat olemasta pelkkiä teinivuosien ihastusten takinhipaisujen raportointeja, olen esittänyt päiväkirjalleni (kenelle?) paljon kysymyksiä. Halu ymmärtää elämää ja itseäni on ilmeisesti ollut perimmäinen syy kirjoittamisen jatkamiseen. Ymmärtäminen on älyllinen toiminto, joka liittyy enemmän järkeen kuin tunteeseen. Tekisikö kaiken tämän lopullinen ymmärtäminen oloni hyväksi? Luulen, että ei.

Täytyy olla muukin syy kirjoittaa elämän herättämiä ajatuksia talteen. Ajatusten juurille pääseminen? Tunteet?

Elämän ja itsensä ymmärtäminen toisaalta tarkoittaa juuri tunteiden ymmärtämistä. Päivän tapahtumien katsomista tunteiden valossa: mikä on tunteideni suhde siihen, mitä tapahtui.

Yksi syy on myös muistikuvien maalailu. Mieleni muistaa kuvia, mutta sanoista jää enemmän jälkiä paperiin. Sanat tallentavat yhteyksiä niin, että voin halutessani palauttaa mieleen, mikä liittyi mihinkin.

Palauttaa asioita halutessani mieleen – siis halu säilyttää jotain. Sekin on syy. Ehkä mukana on elämän katoavaisuuden estelyä. Joskus en halua päästää nyt-hetkestä irti siirtyäkseni seuraavaan. Ja joskus eteenpäin siirtyminen helpottuu siitä, että kirjoitan talteen edellisen. Arvostan joitakin hetkiä ja kokemuksia niin paljon, että kirjoitan ne muistiin. Jos ne ovat vaikeita, näen niissä merkityksen, jonka odotan avautuvan myöhemmin. Päiväkirjani ovat muistiinpanoja myöhemmin avautuvia merkityksiä varten.

Vaikka olen kirjoittanut enemmän vaikeuksista kuin voitoista, nekin alkavat sanoiksi pelkistettyinä näyttää muistamisen ja hyväksymisen arvoisilta. Tämän minä elin ja nyt olen tässä.

Kysymykset vievät tarinaa eteenpäin

Elämä ei ole tarina, mutta ihmisellä on taipumus ja oikeus tehdä siitä sellainen. Tarinaksi kertomisella on merkittävä vaikutus mielenterveyteemme. Pirstaloituva minuus on tarinaton, irrallinen, vailla yhteyksiä. Kun tarinamme on terve, voimme turvallisesti nähdä sen illuusioksi.

En voi lakata luomasta tarinaani. Kerron sitä itselleni, mutta ehkä myös hänelle, joksi olen tulossa. Puhdistan mieltäni ajatuksista, jotka pitävät minua kiinni siinä, mistä tahdon jo päästää irti. Aina en kuitenkaan osaa päästää irti, vaan huomaan kysyväni samoja kysymyksiä vuodesta toiseen.

Milloin löydän vastauksen?
Keneltä sen saan?

On olemassa minuuden osa, joka tietää. Ajatteleva, tietoinen mieleni ei osaa juuri muuta kuin pyörittää niitä samoja kysymyksiä ja vastata itsestäänselvyyksillä. Mutta ajatusten takana häivähtää portti kaiken absoluuttiseen tietämiseen. Voiko portista kulkea kirjoittamalla?

"Kukaan muu ei voi koskaan tietää vastauksia sinun kysymyksiisi. Syvyytesi hiljaisuudessa on iätön, ikivanha viisas tietäjä. Se on sisäinen todistaja ajatustesi ja tunteittesi takana. Se kutsuu sinua luopumaan kaikista illuusioista ja itsepetoksista ja katsomaan elämää ja itseäsi totuuden silmin. Totuus ei löydy maailmasta tai oppikirjoista, sen löytää vain syvyydestään."

- Lindholm-Kärki & Virkkunen: Kirjoita totuutesi! 

Vanhaa päiväkirjaa lukiessani ihmettelen, miksi näiden asioiden muistiin palauttaminen tuntuu hyvältä. Ehkä perspektiivin vuoksi, ehkä myötätunnon. Tunnen hillitöntä myötätuntoa tuota kirjoittajaa kohtaan, joka silloin olin. Hän selviytyy kyllä - tiedän sen varmaksi, koska olen nyt jo astunut jossain määrin eteenpäin siitä, missä hän on. Tiedän, että hän selviytyy - ja siksi voin luottaa siihen, että minäkin, siis se, joka kirjoittaa tässä hetkessä, tulee myös selviytymään.

Perspektiivi on paikka, josta näkee selvemmin. Tuo mennyt kirjoittaja kysyy kysymyksiä - minä osaan joihinkin jo vastata ja joidenkin näen muuttuneen tarpeettomiksi. Se tuo levollisuutta: kaiken on mahdollista selvitä, aueta ja valahtaa uomaansa. Vaikka vaikeudet eivät ole poistuneet, olen raivannut tietäni juuri noita kysymyksiä kysymällä, luottaen ehkä sokeastikin siihen, että vastaukset tulevat ennemmin tai myöhemmin. Saatan usein toivoa niiden tulevan nopeammin. En kuitenkaan ehkä huomaisi saaneeni vastauksia, jos en lukisi näitä vanhoja kirjoituksiani.

Tuntuu hyvältä huomata olevansa nyt jollain tavalla paremmassa paikassa kuin silloin. Jos en lukisi vanhoja tekstejäni, saattaisin luulla saappaideni jumittuneen samaan kohtaan rämettä.

Joskus menneisyyteen katsominen auttaa näkemään nykyhetken. Muisti ei ole luotettava lähde totuuteen. Totuus on ilmaistu nykyhetkessä, vaikkakin siihen hetkeen liittyvien tulkintojen valaisemana. Tulkinnat muuttuvat ajan mukana. Se, mikä on menneisyydessä totuudeksi koettu, asettuu nykyisyydessä uuteen valoon.

Irtipäästäminen alkaa, kun älyllinen ymmärtäminen loppuu

Päiväkirjan kirjoittamisessa on sudenkuoppansa. Analysointiin taipuvainen mieli jää huoletta pyörittelemään kehäpäätelmiään. Samojen (haastavien) asioiden toistelu näkökulmaa muuttamatta saa aikaan rajoittavien uskomusten vahvistumista. Mahdollisuus käsitellä ja kohdata tunteitaan kirjoittamalla voi myös jäädä käyttämättä, jos ohittaa tunteet kehossaan ja kirjoittaa vain siitä, mitä ajattelee tunteistaan.

Parhaimmillaan päiväkirja kuitenkin tuo näkyväksi sen, mitä on kirjoitettujen ajatusten takana. Vanhojen päiväkirjojen lukeminen ja tässä hetkessä tapahtuva kirjoittaminen palvelevat eri tarkoituksia. Tässä hetkessä voin löytää rauhaa purkamalla johonkin asiaan liittyvän hämmennykseni paperille. Usein tarve kirjoittamiseen nousee siitä, että hahmotan mielessäni jatkumon: nämä ajatukset, joita nyt pyöritän, sisältävät ainakin osittaisen vastauksen johonkin, mitä olen aikaisemmin päiväkirjassa kysynyt.

Vanhoja tekstejä lukemalla voin saada yhteyden tunteisiin, joita en menneisyydessä pystynyt kohtaamaan. Nyt on uusi tilaisuus. Myötätunnon herääminen on merkki siitä, että olen valmis näkemään lauseiden takaa sen, mitä todella tunsin ja tarvitsin.

"Kirjoittaminen tekee vaikeammaksi jatkaa asioiden kieltämistä."

"Jos olemme työstäneet päiväkirjan avulla menneisyyttämme, voimme jossain vaiheessa päästää siitä irti ja mennä eteenpäin."

- Mäki & Linnainmaa: Omia sanoja etsimässä

Totuus on olennainen osa kirjoittamista. Ilman totuutta kirjoittamisessa ei ole mitään mieltä. Saatamme toimia arjessa tiedostamattomassa tilassa ohittaen tunteemme ja uskoen uskomuksiamme, mutta kirjoittaessa kaikki paljastuu. Viimeistään sitten, kun lukee vanhoja tekstejään. Siinä voi tunnistaa salamannopeasti, mikä on edelleen totta ja mikä vain vanhentunutta ajatusmassaa. Joskus huomaa olleensa jo vuosia sitten viisaampi kuin arvasikaan. Ja välillä saa mahdollisuuden poimia suuntaviivoja henkiselle kasvulleen siitä, minkä näkee olevan todella kesken.

Jossakin vaiheessa lopetin täyteen kirjoitetut kirjat lauseeseen: "Ehkä olen nyt taas hieman viisaampi."

Tarve ymmärtää ei siis ehkä olekaan älyllinen haaste, vaan merkki vetovoimasta kohti sisäistä ymmärrystä. Sisäinen totuus kutsuu juurtumaan siihen, mikä on pysyvää minuudesta kertovan tarinan taustalla. Kirjoittaminen totuutta kohti on tapa syleillä omaa tarinaansa – ja päästää siitä lopulta irti.

Lisätietoja: 

• Anne Lindholm-Kärki & Kirsi Virkkunen: Kirjoita totuutesi! Kirjoittaja laajenevan tietoisuuden spiraalissa (Basam Books, 2015)
• Silja Mäki & Terhikki Linnainmaa: Omia sanoja etsimässä : johdatus vuorovaikutteiseen kirjallisuusterapiaan (Basam Books, 2022)