Konsertti, helmikuu 2024

06.02.2024

Pitkänhuiskean sellistin kävelytyyli on ylimielisen rento. Tulin sisälle ajoissa ja sain erinomaisen paikan läheltä soittajia, käytävän vierestä. Pitkänhuiskea sellisti on se, jota olen fanittanut siitä saakka, kun hän voitti merkittävän kilpailun sinä vuonna, jolloin pääsin ylioppilaaksi. Olen vuosia seuraillut häntä konsertteihin kuin mikäkin bändäri.

Ikäihmiset vieressäni hämmästelevät: "onpa ihme, että tuollaisia nuoria tyttöjäkin tällainen kiinnostaa" - he eivät viittaa minuun, vaan eturivin oikeasti nuoriin naisiin. Kirkonpenkit täyttyvät, toppatakit kahisevat. Jylhän jumalanhuoneen katseleminen hämärässä tunnelmassa on elämys itsessään.

Kuusi sellistiä ottaa paikkansa alttarin edustalla. Muistelen, istuvatko he aina samassa järjestyksessä joka keikalla. Ehkä. Sikäli olen asemoitunut huonosti, etten näe pitkänhuiskeaa kuin kurkkaamalla edessä istuvan niskan takaa. Häntä olisi kaikkein miellyttävintä tuijottaa.

Pidän soittajien kasvonilmeistä, kun he eläytyvät tuottamiinsa ääniin. Lakkaan tiedostamasta omia kasvonilmeitäni; ties vaikka kuolaisin.

Rakastan sellossa erityisesti crescendoa, pitkää, nousevaa voimaa, jossa jousi työntää ääntä kielestä kuin rantakiviä lähestyvä hyöky. Tunnin mittainen konsertti koostuu klassisen ja populaarin virkistävästä vaihtelusta. Osan kappaleista tunnen oikein hyvin, joitain en ole kuullutkaan. Heitor Villa-Lobosin Bachianas brasileiras n:o 1 riipii vatsanpohjaa ja tuottaa samankaltaisen epätoivon kuin ravintolan jälkiruoka ulkomailla: miten tämä voi olla näin hyvää, enkä saa tätä uudelleen enää koskaan! Tässä kohtaa on hyvä herätä läsnäoloon nauttimaan siitä mitä kokee juuri nyt, ja lakata murehtimasta, ettei ehkä koe sitä ihan samanlaisena enää toiste.

Piazzollan Milonga, Leonard Cohenin Hallelujah ja Metallican Nothing Else Matters ovat minulle konsertin kylmänväreisimmän hetket. Kuinka rosoinen ja täydellinen soitin onkaan sello. Se selviytyy mistä vain. Kävin lukioaikana itsekin sellotunneilla kehitettyäni pakkomiellettä lähentelevän halun saada kokea, miltä sellon soittaminen tuntuu. Ehdin saada siitä vähän tuntumaa, mutta jäljelle jäi kuitenkin ikuinen kaipuu jotakin tavoittamatonta ja mystistä kohtaan, sellon tummaa sielua.

Oloni on lämmin ja huvittunut, kun panen merkille, miten sellistit pitävät yhteyden toisiinsa tiiviinä paitsi äänen myös katseen kautta. He hymyilevät toisilleen kohdissa, joiden merkitys jää kuulijoille arvoitukseksi. Samalla he kuuntelevat toistensa soittimia äärimmäisen tarkasti odottaen saavansa vastata omalla jousenliikkeellään siihen mitä toinen viestittää. Suomen ykkössellistit istuvat rivissä ja käyvät keskustelua soitintensa jumalaisella kielellä. Sopii hyvin, että he konsertoivat kirkossa, sillä pyhyys on läsnä ja kaikuu kaikkialla kuuden sellon muodostamassa harmoniassa.

Tämä oli kaunis ilta.


Turun musiikkijuhlat, Katedraali soi: Total Cello Ensemble, Turun tuomiokirkko 5.2.2024