Iso trauma, pieni trauma, kokonaisvaltainen trauma
Kolme erilaista kirjaa traumasta
"Aito hyvinvointi rakentuu kipujen kohtaamisesta, ei niiden välttelystä."
- Maiju Palin: Trauman parantama
Tunnistatko traumasi? Saatat olla sitä mieltä, ettei sinulla sellaista ole. Tai ehkä arvelet, että jotain on jossain syvällä, mutta jääköön sinne. Tai sitten tiedät hyvinkin, mikä iso tapahtuma sen aiheutti ja tunnet päivittäin, kuinka se vaikuttaa elämääsi.
Traumoista puhutaan tällä hetkellä paljon. Hyvinvoinnin aloilla on huomattu tärkeäksi kasvattaa traumatietoisuutta, eli ymmärrystä siitä, miten trauma vaikuttaa ihmisen käytökseen ja miten se voidaan ottaa lempeästi huomioon ihmisen kohtaamisessa. Oma tieni on vienyt trauma-asioiden pariin sitä kautta, että ensin kiinnostuin hermostosta ja sitten sukupolvien ketjujen vaikutuksesta elämään nykyhetkessä.
Esittelen tässä kolme hyvin erilaista kirjaa trauman teemasta. Jokainen niistä on avannut minulle omanlaisensa oivallusten ikkunan siihen, miten monin tavoin erilaiset traumat meissä vaikuttavat ja mitä niille voidaan tehdä. Näiden kirjojen avulla voit peilata, missä olet menossa oman traumatietoisuutesi kanssa.
Trauma tekee olon arvottomaksi
Opiskellessani viime talvena Jani Romanin ohjauksessa perhekonstellaatiota ja mindfulnessia Pyhä läsnäolo -nimisessä koulutuksessa luin kurssikirjana Juha Klaavun teoksen Lapsuuden kehityksellinen trauma (Viisas Elämä, 2023). Se tarjosi minulle, kuten ymmärtääkseni aika monelle muullekin, silmiä avaavaa tietoa siitä, että on olemassa toisenkinlainen trauma kuin yksittäisen järkyttävän tapahtuman aiheuttama. Trauma voi olla myös kehityksellinen, jolloin kyse on kokonaisvaltaisesta arvottomuuden kokemuksesta, joka on peräisin varhaislapsuuden kiintymyssuhteista.
Klaavu on psykoanalyytikko ja tutkinut työssään sitä, kuinka arvottomuuden, häpeän ja syyllisyyden kokemukset kehittyvät meissä alitajuisina. Ne ovat seurausta kehityksellisestä traumasta, joka syntyy lapsuudessa suhteessa omiin vanhempiin. Siihen ei välttämättä liity kokemusta hädästä, vaan se saa alkunsa, jos lasta ei kohdata empaattisesti ja olemalla emotionaalisesti läsnä. Jokaisen lapsen tulisi saada tulla nähdyksi subjektina, eli erillisenä olentona omine tunteineen ja tarpeineen. Näin ei kuitenkaan läheskään aina tapahdu, koska vanhemmat tiedostamattaan siirtävät eteenpäin omia kehityksellisiä traumojaan, joita ei ole käyty läpi.
Melkein samanaikaisesti Klaavun kirjan kanssa otin luentaan myös Maiju Palinin teoksen Trauman parantama (Viisas Elämä, 2023). Maiju on yrittäjä ja tunnetaan Kultainen sulka -blogin kirjoittajana. Hän on omasta traumastaan toipumisen kokemusasiantuntija, ja siksi kirja on hyvin erityyppinen kuin Klaavun kirja. Se on kertomus siitä matkasta, jonka Maiju on kulkenut koettuaan valtavan traumaattisen tapahtuman 2-vuotiaana ja etsittyään koko ikänsä apukeinoja siitä selviytymiseen.
Maijun kirjassa lähtökohtana on siis yksittäinen järkyttävä tapahtuma, joka on ylittänyt kokijansa sietokyvyn. Tällaisia yksittäisiä traumaattisia elämäntapahtumia on jonkin tilaston mukaan kohdannut kolmasosa väestöstä, kun taas kehityksellinen trauma koskettaa meitä jokaista – heitäkin, jotka kokevat lapsuutensa olleen täysin hyvä ja turvallinen.
Vastikään nappasin luettavaksi brittiläisen psykologin Meg Arrollin kirjan Pienet traumat (Bazar, 2024). Siinä tuodaan esiin kolmas traumalajike, pikkutraumat, jotka tulevat sivuutetuiksi, koska ne eivät näytä niin merkittäviltä, että niitä kannattaisi jäädä märehtimään. Elämässä ei näytä tapahtuneen mitään erityisen kamalaa, mutta kuitenkin jokin sisällämme jäytää meitä. On kuin meihin olisi kasautunut jotakin epämääräistä mönjää vuosien saatossa, eikä sen sisältöä pysty enää kunnolla erittelemään. Kasautumisesta Arrollin mukaan onkin kysymys. Yksi pikkutrauma ei vielä tuota seurauksia, mutta kun niitä tulee useita ja ne jäävät huomiotta, niistä kertyy vyyhti, ja silloin ne alkavat vähitellen riistää meiltä elinvoimaamme ja aiheuttaa erilaisia oireita.
Klaavun määrittelemästä kehityksellisestä traumasta nämä pienet traumat eroavat siinä, että ne eivät välttämättä liity kiintymyssuhteeseen vanhempiemme kanssa, vaan niitä voi syntyä missä elämänvaiheessa ja minkä ihmissuhteen yhteydessä tahansa. Yhteistä näille on se, että ne koskevat meitä jokaista. Me kaikki keräilemme pieniä traumoja elämämme aikana esimerkiksi ystävyyssuhteissa, koulunpenkillä ja työpaikoilla. Pienet traumat muistuttavat kehityksellistä traumaa myös siinä, että niiden seurauksena on syvä alitajuinen uskomus siitä, että ei ansaitse osakseen myötätuntoa ja välittämistä – siis arvottomuus.
"Klassinen kuvaus pienestä traumasta: jossakin syvällä sisimmässään tietää, että jokin vaikuttaa mieleen traumaattisesti, mutta tunteen yrittää sivuuttaa, koska omasta mielestään ei ole ansainnut huomiota ja myötätuntoa tai pelkää muiden kielteistä suhtautumista."
- Meg Arroll
Trauman kautta itsetuntemukseen ja hyvän sallimiseen
Nämä kolme kirjaa ovat auttaneet minua hahmottamaan sitä, ettei trauma tosiaan koske pelkästään heitä, joille on elämässä tapahtunut jokin iso musertava asia, tai jotka ovat joutuneet lapsuudessa selviytymään esimerkiksi alkoholismin tai väkivallan keskellä. Trauma voi olla myös ylisukupolvinen, eli siirtyä käsittelemättömänä perimän kautta eteenpäin. Trauma elää meissä menneisyyden jättämänä jälkenä, kipuna, jonka lähteestä emme ole tietoisia. Tiedostaminen on olennainen osa trauman eheyttämistä.
Traumatietoisuuden voi ottaa osaksi itsetuntemusmatkaansa. Tutustuminen kehitykselliseen traumaan ja omien pienten traumojensa pohtiminen vievät eteenpäin itsen ymmärtämisessä. Vaikeat tunteet, jotka nousevat esiin toistuvasti tietynlaisissa tilanteissa ovat merkkejä hermostoon varastoituneesta traumasta, joka ei ole tullut nähdyksi. Sen ymmärtäminen ja itselleen tunnustaminen, että minussa vaikuttaa jokin trauma, vapauttaa jo asteen verran sitä arvottomuuden ja viallisuuden otetta, jonka vallassa trauma on meitä ehkä vuosikymmenten ajan pitänyt.
Meg Arrollin kirja toi minulle oivalluksen siitä, ettei ole välttämätöntä etsimällä etsiä menneisyydestään jotain isoa traumaattista asiaa, joka selittäisi kaiken, vaan yhtä hyvin voi olla kyse pienistä tapahtumista, jotka kasautuessaan ovat tuottaneet traumaattisen vaikutuksen. Tämä vaikutus tulee esiin omaa arvoa ja omia mahdollisuuksia koskevina uskomuksina.
Hyvänä esimerkkinä tästä on kulttuurimme tapa suhtautua (erityis)herkkyyteen: koska länsimaissa arvostetaan äänekästä ja ulospäinsuuntautunutta luonnetta, herkkyyden uskotaan olevan jotakin kielteistä ja ongelmallista. Sitä se ei tosiasiassa ole. Se on neutraali hermostollinen ominaisuus, josta on monesti myös hyötyä. Uskomus siitä, että herkkyyteni tekee minusta viallisen kääntyykin ymmärrykseksi, että tapa, jolla ympäristö toistuvasti suhtautuu herkkyyteeni, on tuottanut minulle trauman.
Maiju Palin toteaa, että todellisuuteen kuuluu hyvin monenlaisten tunteiden kokeminen. Traumatisoituneen ihmisen tunnemaailma on hyvin suppea, eikä hän siksi pääse kokemaan elämää täydesti. Meg Arroll rohkaisee asiakkaitaan kasvattamaan tunnebiomiaan, jota hän vertaa suoliston mikrobeihin: tasapaino säilyy, kun sekä "hyvä" että "paha" sallitaan. Yleensä pyrimme torjumaan kaiken mitä pidämme pahana, mutta trauman vaikutuksesta emme osaa sallia hyvääkään. Arvottomuuden kokemus saa meidät sulkeutumaan hyvältä, koska emme usko ansaitsevamme sitä.
Myös Klaavu tuo esiin "kaikki hyvä otetaan minulta pois" -kokemuksen suomalaisten kollektiivisena traumana. Esimerkiksi Eino Leinon runo Kell' onni on, se onnen kätkeköön kuvastaa tätä syvää pelkoa siitä, että kaikki hyvä otetaan aina pois. Traumasta johtuva uskomus, ettei ole hyvän arvoinen, tekee elämästä niinikään suppeaa. Elämän runsaus ja rakkauden yltäkylläisyys jää meiltä kokematta niin kauan kuin olemme trauman otteessa.
"Totesin, että olen mestari käsittelemään kriisejä ja hyvinkin vaikeita elämäntilanteita. Mutta miettiessäni, kuinka kestän elämän mittaamatonta upeutta, oli todettava, että kykyni oli hyvin rajallinen. Päätin kuitenkin opetella tulemaan siinä hyväksi!"
- Maiju Palin
Traumasta takaisin aitoon minuuteen
Trauma on tunnekokemus, eli se koetaan kehossa. Kuinka sen purkaminen onnistuu? Juha Klaavu puhuu psykoanalyytikkona pitkän psykoterapiaprosessin puolesta. Hän korostaa sen syklistä luonnetta, eli sitä, että ongelmien ytimeen ei suinkaan kaivauduta suoraan, vaan kerroksittain. Siksi terapia-asiakkaat saattavat kokea suurta turhautumista siitä, ettei prosessi etene, vaan samoja asioita ruopataan uudelleen ja uudelleen. Tämä on kuitenkin tarpeen, koska kehityksellisen trauman tuottama ydinkipu on mahdollista kohdata vasta, kun siihen löytyy omasta kehosta riittävä turva.
Meg Arroll näkee pieniä traumoja tuottavat vastoinkäymiset emotionaalisina rokotteina, jotka kasvattavat immuniteettiamme vaikeampien elämänkokemusten kohtaamiseen. Meg antaa kirjassaan paljon sellaista tietoa, joka auttaa lukijaa ymmärtämään, miten voi itse alkaa tehdä sisäistä työtä pienten traumojen vaikutuksesta vapautuakseen. Hän esittelee työssään käyttämänsä ratkaisukeskeisen TTT-menetelmän, jonka vaiheet ovat:
1. Tietoisuus, jossa oivalletaan, millainen pienten traumojen kokonaisuus itsellä on ja miten se vaikuttaa elämässä.
2. Tunnustaminen, jossa näiden pienten traumojen olemassaolo myönnetään, mikä on monesti vaikeinta.
3. Toiminta, jossa ryhdytään konkreettisella tekemisellä muuttamaan elämää.
Meg Arrollin kirja on letkeään tyyliin kirjoitettu itseaputeos, ja sitä voi hyvin lukea niinkin, että poimii sisällysluettelosta ne kohdat, jotka eniten koskettavat itseä. Meg luettelee lukuisia tapoja, miten pienet traumat voivat elämässä ilmetä. Jos esimerkiksi koet haasteeksesi huijarisyndrooman, unettomuuden tai tunnesyömisen, tai et osaa erottaa, oletko stressaantunut vai ahdistunut, näille kaikille on kirjassa omat lukunsa.
Maiju Palinin kirjan osalta tekee mieli sanoa, että jo pelkästään sen lukemisella on traumoja eheyttävä vaikutus. Maijun kirjassa tuntuu tiivistyvän kaikki se, mitä viime vuosina olen opiskellut eri lähteistä ajattelematta sen koskevan nimenomaan traumaa, vaan ylipäätään hermoston rauhoittamista. Lisäksi Maijun kirjasta löytyy vastaus joihinkin kysymyksiin, joita olin pitkään pohtinut, kuten siihen, miten vihaa oikeasti ilmaistaan rakentavasti ja miten voi erottaa toisistaan trauman ja herkkyyden.
Maiju purkaa kirjan sivuilla kaiken sen tiedon ja ymmärryksen, jota hänelle on omakohtaisen pitkän prosessin aikana kertynyt. Monenlaisia hoitoja ja metodeja kokeilleena Maiju toteaa, että toimivan traumaterapian löytäminen ei ole helppoa. Kaikilla terapeuteilla ei ole valmiutta kohdata vaikeita ydintraumoja. Vaikka kokemuksistaan on tärkeää puhua, vastaukset löytyvät lopulta kehon viisautta kuulemalla. Keho on saatava tuntumaan paikalta, jossa on turvallista olla, eikä sitä saavuteta pelkällä puhumisella.
Aito minuus on se, mitä kohti kuljemme traumoista vapautumalla. Klaavun kirjan taustalla on psykiatri Jorma Tähkän luoma minätilateoria. Perusminuutemme rakentuu osista, jotka voivat olla kytköksissä aitoon minuuteen, eli autenttiseen ja todelliseen olemukseemme, jossa ihminen on täysin kotona itsessään. Perusminuus kuitenkin sisältää myös osia epäaidoista tai kaoottisista minätiloista. Ne ovat käyttäytymismalleja, joita olemme omaksuneet lapsuudessa mukautumisen tai alistumisen kautta. Myös ympäröivä kulttuuri tuottaa meihin tietynlaisia minätiloja. Nämä kaoottiset minätilat tulevat yleensä näkyviin stressin, vaikean elämäntilanteen tai kehityksellistä traumaa triggeröivän tilanteen seurauksena.
Maiju Palin toteaa kirjassaan traumasta toipumisen olevan kotiinpaluuta. Hänen kirjansa kertoo siitä, millainen matka takaisin kohti aitoa minuutta voi käytännössä olla. Siksi oli mielenkiintoista lukea Maijun kirjaa rinnakkain Klaavun kirjan kanssa: psykoterapeutin ja kokemusasiantuntijan näkökulmat täydensivät tyydyttävästi toisiaan. Meg Arroll toi omalla kirjallaan pienet traumat osaksi kokonaiskuvaa, jossa näkyy ihmisyydessä piilevä uskomaton eheytymisvoima. Meille on annettu elämä aikaa sekä kokea traumoja että parantua niistä.
"Jokin sisäinen kompassi vie oikeaan suuntaan, vaikka aina omasta mielestään ei ole enää edes kartalla."
"[On vain pitänyt] saada silmiltä pois menneisyyden linssit, jotka värittävät kaikkea kokemaani. Ja oppia, että laajeneminen, kasvu ja kukoistaminen on turvallista."
- Maiju Palin