Elokuva, maaliskuu 2024

Ehkä jonkun olisi pitänyt varoittaa. Vaikka ei siitä olisi mitään hyötyä ollut. Totta kai olisin silti mennyt katsomaan tämän, innoissani vieläpä.

Jälkeenpäin mietin, millaista kulttuurihyvinvointia tämä nyt edustaa, että kävelen ihmisten ilmoilla räkä poskella, naama itkusta vääränä. En saa loppumaan. Sielua vääntää kuin pesurättiä.

Olen sitä mieltä, että tämä oli elämänkokemus. Ei, en ollut saarella, en pitänyt lapsilaumaa hengissä yhden lehmän avulla, en sukeltanut hukkunutta pintaan, en passannut englantilaisia sotilaita, enkä vanhennut yksin. Istuin pehmeässä punaisessa penkissä, eikä minulla ollut rankkaa. Mutta elin silti noita kokemuksia, annoin niiden tuntua itsessäni, päästä läpi, olla totta.

Luonto tuli aisteihini. Hyönteiset, lehmät, vastasyntyneet. Ketun katse. Kallionpinta. Veden kylmyys, jää. Ihmisten ihot. Tunteet niiden alla.

Tarina kulki niin kuin mieli haluaa elämän kulkevan, ilman tylsyyttä ja merkityksettömyyttä. Kertomuksena kasvamisesta ja voimasta, jota riittää niin pitkälle, että voi selviytyä sellaisesta, mistä ei uskoisi selviytyvänsä. Oman paikan hyväksymisestä, kirjaimellisesti.

Tarina kasvoi koko ajan, niin kuin naisen sisäinen voimakin. Viaton ja kesäinen alku avautui paljaaksi, kun vene saapui luodolle. Siinä todellisuus alkoi pärskähdellä kasvoille. Talo rakennettiin, luotiin näyttämö, jolla kokonainen elämä tulisi tapahtumaan. Kauneuden ja onnellisuuden alta kuulsi jo menetysten varjoja - jotain suurta me joudumme kohtaamaan, minä ja he siellä valkokankaalla. Suru valmistautui sisälläni, kohta sitä tullaan tuntemaan. Keuhkot ottivat syvään henkeä, tekivät tilaa tunteelle.

Ja sitten, musiikki. Sävelmä, johon juuri tämä tarina kuuluu. Kun se alkoi epilogin jälkeen, aivan lopussa, siinä, missä odotinkin sen kuulevani, ja se alkoi viattomana, hiljaisena pianona, kunnes orkesteri otti sen ja kasvatti myrskyksi, se oli liikaa. Tila sisälläni ei tuntunut riittävän, en voinut vain kuivata kyyneliä ja poistua salista niin kuin elämäni ei olisi tolaltaan ja sieluni uitettu hyisessä meressä. Istuin lopputekstien loppuun saakka, mutta en ehtinyt toipua siihenkään mennessä.

Pelkään, että ihmiset hämmentyvät, jos itken keskellä katua. Se vähän hävettää. Ei sellaiseen olla totuttu. Elokuvateatterissa saa itkeä, pimeässä, hiljaa, mutta se pitää osata katkaista viimeistään, kun valot syttyvät. Sitten ollaan taas normaalitodellisuudessa, elämä on tavallista, ei tarvitse itkeskellä.

Mutta kuinka hyvältä se itkeminen tuntuu. Ettekö tajua, mitä juuri koin?! Elin vanhaksi myrskyisellä luodolla ja elämäni taustalla soi upea musiikki! Elokuvantekijät ovat luoneet mahtipontisen kokonaistaideteoksen, joka saavuttaa minut, ja tuottaa minulle ilon siitä, että minussa on reittejä näille tunteille. Olen huokoinen, enkä torju sitä mitä minussa herää. Voin jälkeenpäin naureskella vollotukselleni, sillä sehän tapahtui kaiken aikaa turvassa, mitään hätää ei minulla itselläni ollut, vaikka Maijalla oli vaikeaa. Selviäisinkö tämän kokemuksen avulla helpommin siitä, jos minulle tapahtuisi jotain edes etäisesti yhtä rankkaa? Ehkä johonkin suhteellisuuteen voin joitain asioita asettaa Maijan tarinaa vasten, vaikkei se ihan totta olekaan. Olen joka tapauksessa kiitollinen, että tämä tarina on kirjoitettu, ohjattu, näytelty, lavastettu eteeni. Mahtipontinen suru ei minua hajota (vaikka kadulla hetken aikaa siltä näyttääkin).

Myrskyluodon Maija, 2023, ohjaus Tiina Lymi. Finnkinon elokuvateatteri.